Navigare necesse est

Inspiroituneena Kuinka purjehtijaksi tullaan blogista ajattelin jakaa kanssanne yhden suurimmista haaveistani. Se on tietysti oma vene, mieluiten purje sellainen, mutta joku vanha moottorivenekin passaisi mainiosti.

Lapsuuteni ja nuoruuteni olen viettänyt meren äärellä kesämökillämme, myös talvisin. Silloin jo kasvoin kiinni mereen. Sen tuoksuun, suolaiseen ilmaan, ääniin, siihen miltä kuivuva merivesi tuntuu iholla. Ikävöin merelle jatkuvasti. Saariston maisemat ovat minun sielun maisemiani.

Vanhemmillani on purjevene. Valitettavasti liian harvoin pääsen mukaan seilaamaan, mutta aina kun pääsen, tuntuu kuin olisin tullut kotiin. Olisin päässyt taas vanhan rakkaani syliin. Purjehtiessa on perillä kun köysi irtoaa laiturista. Tärkeintä ei matkakohde vaan itse matka. Minua viehättää purjeveneessä erityisesti se, että silloin on luonnon kanssa yhtä. Ei koneella kuulu ajaa kuin äärimmäisissä olosuhteissa ja rantautuessa. Itse luontoäiti päättää kuinka monta solmua vauhti milloinkin on ja helliikö aurinko matkalaista. Purjehtiessa kuulee linnun laulun saarista ja tuulen vihellyksen vanteissa. Purjehdus on minulle kokonaisvaltainen elämys.

Kyllä minulla vielä jonakin päivänä on vene. Ei tänä kesänä, eikä ensi kesänäkään, mutta joskus. Joskus toteutan unelmani.

Kaikki paitsi purjehdus on turhaa,
Koko elämän se sisältää:
Aallonpohjan, aallonharjan,
myrskyn mustan pilvikarjan
vaan on myös paljon tyyntä lempeää.

Kaikki paitsi purjehdus on turhaa,
ihminen kuin vene itse on:
Kaipaa aina kaukorantaa
Minkä jaksaa myötään kantaa
Veistämänä oman kohtalon.

Kaikki paitsi purjehdus on turhaa,
Siinä koko inhimillisyys.
Niin kuin oikut ihmismielen
Kuiskeissa tuulen kielen;
Tuolla petos, täällä ystävyys.

Kaikki muu kuin purjehdus on turhaa,
omaa kuvaamme se heijastaa.
Matka alkaa purjein valkein,
Tuhansien tuulten palkein
Vuodet tummentavat takilaa

Mutta kerran pääset päähän sateenkaaren,
Siellä päättyy yksinäisen tie.
Kerran viimein rantaan rakkauden saaren
Maininki niin levollinen vie.